Vuosia sitten olin hätää kärsimässä joustamattoman perheenjäseneni kanssa. Oli kiireinen työaika ja peltotöitä piti saada eteenpäin. Taapero pyöri jaloissa. Toinen lapsista oli pikkuisen yli kuukauden vanha. Hoputin apujoukkoja pellolla ahertavan lomittajan avuksi.
Nyt tilanne naurattaa. Tuolloin ei niin paljon.
Ongelmaksi muodostui villasukka – tai pikemminkin toinen sukista: Sukan pari oli kadoksissa.
Järjellä ajatellen: Mitä väliä on sillä, jos villasukat ovat eri paria peltotöissä kun ollaan, vieläpä tutuksi tulleella kokoon panolla?
Niin tai näin. Villasukan hukannut jäi etsimään sukkaansa ja minä menin pellolle katsomaan, kuinka lomittaja pärjää.
Muiston äärellä kysyn itseltäni – ja sinultakin:
Onko minullakin ”kadonneita villasukkia”, (teko)syitä, miksi en tee sitä, mitä pitäisi tehdä tai mitä minut on tarkoitettu tai kutsuttu tekemään?
Tweet
Pyrinkö esimerkiksi äärimmäiseen täydellisyyteen enkä (esimerkiksi) epäonnistumisen tai itseni nolaamisen pelossa uskalla lähteä liikkeelle? Savolaisittain sanoen: ”Asia on alottamista vaille valamis.”
Tai nyhrään jonkin yksityiskohdan kanssa, kun pitäisi tehdä sitä, mikä vie asiaa eteenpäin.
Mikä on sinun ja minun ”villasukka”, jonka takia et/en ole liikkunut sitä kohti, minkä aavistelet/aavisteln olevan ”se juttu” -tai hengellisemmin ”Jumalan juttu” sinua/minua varten?
Teksti ja kuva: Pauliina Kuikka
Luumäen SAALEM 