Miten olisi – Olisiko aika ja uskaltaisiko riisua vahvuuden naamion ja roolivaatteet ja suostua tarvitsevaksi? Olisiko tuolla tavoin loppu pelissä helpompaa kuin yrittää kannatella omaa elämää, pitää kaikkia lankoja käsissä, nostaa itseä niskasta ylös?
Pauliina Kuikka. Uskaltaisinko suostua kannateltavaksi?
Tässä videon sisältö tekstimuodossa:
Kun sunnuntaiaamuiseen tapaan tulimme – mieheni ja minä – tilaisuuteen, kuulimme takaamme tomeria tööttäyksiä ja taustapeilistä näimme jonkun väläyttelevän pitkiä valoja. Ensimmäinen ajatuksemme oli, että tuliko nyt töpeksittyä liikenteessä. Auto seurasi meitä läheisen liikekiinteistön pihaan saakka. Emme olleet töpeksineet, vaan paikkakunnalla joskus aikaansa viettävä tuttavamme oli bongannut automme.
Keskustelun lomassa pyysimme häntä joskus poikkeamaan seurakunnan tilaisuuteen.
No, minä olen niin syntinen…
Tuttavamme vähän ilkikurinen hymy kertoi, että kommentti oli tarkoitettu osin huumoriksi – ja samalla se sisälsi ajatuksen siitä, että tuttavamme koki, että hänen pitäisi ensin siistiä elämäänsä ennen kuin voisi tulla seurakuntaan.
Ajoittain aikamme on arvoiltaan kivikova: Tulosta pitää syntyä entistä enemmän. Menestyä pitää. Tämä kovuus näkyy joskus myös hengellisen kentän liepeillä.
Terve uskonrohkeus on hyvä asia. Ilman toivoa ja luottamusta olemme toivottomia, lannistumme ja luovutamme. Tämä luottavainen uskonnojautuminen Jumalaan ja Hänen lupauksiinsa on hyvin erilainen kuin ihmisvoimiin ripustautuva – hyvin suorituskeskeinenkin – uskon vaatimus.
Evankeliumeissa kohtaamme Jeesuksen, joka lähestyy tarvitsevaa. Teksistä huomaamme, että tuon ajan vahvuuden ja suorituskeskeisyyden airuita, fariseuksia, tuollainen lähestyminen tyrmistytti:
Jeesus oli sitten aterialla hänen(tullimies Matteuksen) kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”
Matteuksen evankeliumi, 9. luku, jakeet 10-13
Näin Jeesus kohtasi sairaan ja kärsivän. Näin Hän kohtasi läheisestä hätää kantavan. Näin Hän kohtasi hengellisesti – tai (ruokkimisihmeissä) fyysisesti – nälkäisen. Näillä ihmisillä oli tarve. Osa älysi huutaa (ajoittain kovaankin ääneen) Jeesusta, joidenkin kohdalla Jeesus otti itse ohjat käsiinsä osoittaen tarpeen olemassaolon (esimerkiksi nainen Samarian kaivolla) tai muutoin sielunhoidollisesti lähestyi pulman keskellä kipuilevaa (vaikkapa yön kalastaneet kalastajat).
Kun tarkemmin ajattelee, Jeesus kohtasi nämä ihmiset heidän ollessa heikoimmillaan. – Ajoittain Hän otti puheeksi näiden ihmisten uskon heikkouden ja ajoittain syntikysymyksenkin, silloin kun pulman syy tosiaan oli noissa asioissa.
Miten olisi – Olisiko aika ja uskaltaisiko riisua vahvuuden naamion ja roolivaatteet ja suostua tarvitsevaksi? Olisiko tuolla tavoin loppu pelissä helpompaa kuin yrittää kannatella omaa elämää, pitää kaikkia lankoja käsissä, nostaa itseä niskasta ylös? Olisiko aika antaa Jeesuksen kohdata, auttaa ja kannattaa?
Lainaan asiayhteydessään Jeesuksen tuttuja sanoja:
Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.
Matteuksen evankeliumi, 11. luku jakeet 28-30
Sillä armosta te olette pelastetut, uskon kautta.
Efesolaiskirje, 9. luku, jae 8
Luumäen SAALEM 